Hyvänen aika, nyt se mulle valkeni!
Tää oli pakko laittaa tänne vähän niinkun talteen. Herttinen, toivottavasti tää nyt vähän auttaa jos masennun ihan sairaan paljon taas. :D
2#Quotes
“In life, you’ll realize there is a purpose for everybody you meet… Some are there to test you. Some will use you. Some will teach you. And some will bring out the best in you.” -tuntematon
eikun..?
Ja vitut tässä mitään nukkumaa menty. Tuli hirvee pelko ja hätä, että meniköhän multa nyt pilalle kaikki suunnitelmat, jos näitä mielenterveysongelmia vaan ilmestyy lisää ja lisää?
Eikä se oikeestaan niin paljon naurata, etten oikeasti saa apua julkiselta puolelta. Se on niin hemmetin kallista mennä yksityiselle! Ja kun sitäkään ei koskaan voi varmaksi sanoa, sattuuko olemaan just mulle sopiva terapeutti ensimmäisellä yrityksellä. Siinä menee jo niihin alkutohinoihin hirvee määrä rahaa. Mut, toki, first things first.
Kamala tunne kun on vankina päänsä sisällä, eikä voi luottaa onko tunteet aitoja, ja jatkuuko ne niinkuin voisi olettaa. Ihan vitun musertavaa tajuta se, etenkin kun on niin pinnassa olleet ne vauvahaaveet ja muut. Haluisin niin kovasti että tää ois se oikea tunne tästä elämästä, eikä vaan mikään vaihe tai hetki, jolloin innostuin.
No joo, löytyi sieltä Wikipediasta jotain kivaakin;
“Professori Kay Redfield Jamisonin tutkimuksen Touched With Fire mukaan taiteilijat ja kirjailijat kärsivät keskimääräistä enemmän kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, joko sen maanisessa tai hypomaanisessa muodossa, ja tämä on merkittävästi edistänyt heidän lahjakkuutensa käyttöä. Taiteilijatkin ovat kuitenkin olleet tuotteliaimmillaan mielialan ollessa normaali, hypomaaninen tai jopa lievästi masentunut. Vakava masennus tai mania alentavat toimintakykyä selvästi.”
Heh *kuivaa kyyneleet*
Okei, uus yritys. Eiku hemmetti, alkokin itkettää taas. Ajattelin että “haluan silti vauvan, vaikka oisin hullu” ja tuli vaan niin kauhee olo ja paskoja muistoja niin monessa kerroksessa yhellä kertaa, et kylläpä voikin tuntua paskalta. Tämmösinä hetkinä tuntuu vaan niin siltä, et mun psyyke on murrettu vähän niinkuin sotavangeilla. Aika äärimmäinen vertaus, mutta kidutukselta ne vuodet tuntui. Muistan ajatelleeni silloin, että tämän takia mä tuun käymään terapiassa ja paljon. Mut ajattelin kyllä olevani vähän vanhempi ja ilmeisesti myös varakkaampi sillon, kun siellä terapiassa näin itseni puimassa niitä nuoruuden asioita. En työttömänä 22-vuotiaana, joka oikeasti kärsii mielenterveysongelmistaan ja tulevaisuus pelottaa. Enemmän aattelin sellaista Sex and the City-hahmoa, joka tietenkin käy psykologin vastaanotolla, niinkuin kaikki Manhattanilla.
Julma maailma. Noh, nyt alkoi jokatapauksessa vähän väsyttää. Palaamisiin!
Maniac
mä en kuulkaas enää oikee tiedä, oisko mulle pieni mania hiipimässä, nyt kun olo on “niin hyvä”? Tai siis, kun mietin näitä ajatuksia mitä mulla nyt on ollut, esim. yhtäkkiä onkin elämässä taas hirveesti järkeä, politiikkakin kiinnostaa, innostuin Haavistosta fanaattisen paljon, ja jatkuvasti vaan haluan että siitä tulee presidentti. Suunnittelen puolueeseen liittymistä, kärsin vauvakuumeesta, suunnittelen vauvaa ihan tosissani “sitten kun oon lopettanut lääkkeet ja oon päässyt kouluun” ja poikaystävältä olen saanut 3vuoden aikarajan jota päivittäin ajattelen onnellisena “enää 3 vuotta”. Elämässä on myös hirveesti toivoa taas. Haluaisin ottaa lapsia meille hoitoon, ja ajattelin tarjoutua tuttavaperheelle lapsenvahdiksi, ihan vaan kun haluisin puuhastella lasten kanssa. Ja ja ja… Olen siivonnut koko kämpän viimeistä piirtoa myöten hirveellä draivilla, tehnyt jopa vaateinventaarion, ja järjestellyt kaikkea muutenkin minkä kerkiän. Suunnittelen myös hakevani kouluun, ja tekeväni pian julkaistavat ennakkotehtävät tosissani määräaikaan mennessä, ja oikeasti yrittäväni kaikkeni päästäkseni amk:hon opiskelemaan graafista suunnittelua. Lukio on edelleen kyllä mielessä, ja sinne varmaankin menen joka tapauksessa, etten vaan joudu menemään mihinkää kamalaan työhön jos en kouluun pääsekkään…plus sivistyn toki. Välikommentti ihan vaa, etten vaikuttaisi tarpeettoman maaniselta/ailahtelevalta… Tänään maalasin taulun loppuun ja raahasin poikaystävän luistelemaan mun ja koiran kanssa… Ja ja ja… jotenkin tuntuu että mun sisällä pulppuaa.
Onko tämä sitä normaalia elämästä innostumista kun masennus hellittää? Onhan mulla maximi annostus ollut jo pari kk noita lääkkehiä, et ehkä ne vaan nyt “tehosi”, olo vaan tuntuu vähän maaniselta? Tää tunne on kyllä tuttu elämän varrelta, mut meinaako se vaan, että sitä suuremmalla syyllä pitäisi miettiä, oiskohan se mulle ns. normaali tunne välillä vähän liiankin kiihkeän hyvä? Vois varata lääkäriajan.
Vähän pisti silmään toi “unentarpeen väheneminen” (uni ei tuu illalla, mut en aamullakaan jaksa nukkua myöhään), “ylikorostunut itseluottamus” (on monenlaisia suunnitelmia juu), “kokemus ajatusten kulun lennokkuudesta” (musta oikeesti tuntuu että mun pää pikakelaa asioita ja/tai olen myös aika fiksu), “lisääntynyt puheliaisuus”, “lisääntynyt toimeliaisuus”
ja sitten “sosiaalinen estottomuus” ja “hakeutuminen riskialttiisiin toimiin” olisi vähän niinkun sieltä teini-iästä. Kamalaaa, en tiiä, kuvittelenko vaan, mutta tuntuis vähän niinkun palaset taas loksahtais kohdalleen? Kannattaa varmaan mainita myös, että pitkäaikaisin ystäväni juurikin viimesyksynä kysäisi, että olenko koskaan ajatellut että voisiko mulla olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hmmm.
Tuntuu kyllä aika tyhmältä nyt kun on noi kaikki asiat tossa listattuna, ihan kun mulla muka vielä vois olla olematta kaksisuuntaista mielialahäiriötä? Mut hei ihan oikeesti, miten mä nyt muka taas yhtäkkiä pystyn ihan mihin vaan, ja suunnittelen tyytyväisenä niitä lapsia ja kaikkea, uraa, taloa, koiria, elämää, niinkun kaikki muka olis taas yhtäkkiä mahdollista? Ihan hetki sittenhän mä en saanut edes tukkaani pestyä. Millä ilveellä mä ajattelin sit niistä kakaroista selvityä ja tietenkin helvetin hyvin, kun tavallaan tiedän jo nytkin, ettei tää pirskahteleva ilo loputtomiin jatku. Ja kaikkihan tietää et mun elämä menee jaksottain liikunnan osalta, ja eiks sekin kerro että mulla on taipumus innostua ja sit kyllästyä, maniassa keksiä huikee määrä sisältöä elämälle ja masennuksessa tulla kykenemättömäksi suoriutumaan puolestakaan?
Fuuck. Hmm, mitähän ne sanoo ku soitan ja kerron et mulla ois alkamassa mania täällä, saankohan taas ajan puolentoista kuukauden päähän tms? Joo, mä tiedän et on hemmetin lame haukkua julkista terveydenhuoltoa, mut on se vaa raadollista kokea näin niinkun mielenterveyspotilaan näkökulmasta. Olis kiva kyllä mennä lekuriin, vielä kivempi olis jos vois mennä niille mukaville yksityisen lääkäriaseman lääkäreille, jotka tuntuu oikeesti kiinnostuneilta mun terveydestä.
Ois kyllä tavallaan kivaa jos mulla nyt sit vaikka oiskin kaksisuuntanen mielialahäiriö, ymmärtäis ehkä tota menneisyyttäänkin rahtusen paremmin siinä valossa. Vaikka toisaalta, en mä varmaan koskaa tästä erilaisuuden ja outouden kokemuksesta pääse, enkä haluukkaan. Musta tuntuu et nyt kun oon taitelija (ööh ailahtelevaisuutta-ko?) niin sen vähän niinkun kuuluu tähän juttuun. JOO aina oon olu taiteilija, kyllä, mut nyt oon alkanut taas luoda (muutakin ku meikkejä toim.huom) niin mä tavallaan koen nyt alottaneeni taiteilijaelämän. Paljon mielekkäämpää kun työttömyys esim. Ja sitä paitsi, mulla on niin hirvee määrä luovuutta ja näkemystä ja lahjakkuutta (kuulemma) että totta helvetissä oon taitelija, heti kun päätän niin (ylikorostunut itseluottamus). Ei mut oon tosissani, tavallaan tää puoli on ollu lukittuna jonnekkin sinne sen kosmetologi-identiteetin pöytälaatikkoon “kaikki nämä vuodet”, eli siitä teini-iästä nykyisyyteen, sinne loppu mun luominen. Ahdisti liikaa. Oli kai liian laaja käsite sillon. Helpompi oli rajata vaan naama siihen kankaaksi. Mut äkkiäkös siihenkin kyllästyi. Onneksi voi aina palata blancoon A4:een. Ja siitä sitten kankaisiin sun muihin pintamateriaaleihin. Aijettä.
Kello tulis sitten puol 4. Kiva homma. Huomaa kyllä tästä mun tekstistäkin ton temmon. Ei huvittais yhtää ottaa nukahtamislääkettä, mut tuntuu että muuten täs istutaan aamuun asti? Kävin jo sängyssäkin pyörimässä tunnin verran. Saa nyt nähdä.
Mahassa semmonen jännitys kokoajan, mut jotenkin hyvällä tavalla nyt. Ei samanlailla kun paniikinvallassa arjesta selvityessä. Hmm.
“Maanikkoa on kuitenkin vaikeaa hoitaa, sillä hän itse kokee olonsa hyväksi.”
Unenpuute ehkä ainoo mikä vähän alkaa rassata. Mä en vaan malttais nukkua, on jotenkin niin siistiä tää touhu. Ihan euforiassa lenkkeilen tuolla lumessa ja liikutun koirani ihanuudesta, sit tuun kotiin ja toteutan itseäni koko päivän. Onhan se jees! Maniaa tai ei.
Mutta nyt, hyvää yötä rakkaat lukijani (skitsofrenia?) !
1#Quotes
“Se on vuosi 2012 ja kaikkien kaapistatulleiden homojen jäljiltä on niin paljon tyhjää kaappitilaa vapaana, että homofoobikot voivat nyt mennä sinne vastavuoroisesti piiloon” -suuri tuntemattomuus a.k.a allekirjoittanut
“Päästä irti pessimismistä”
Mun päässä muodostu tämmönen hieno iskulause, vähän niinku otsikoksi tälle mun jatkuvalle ajatustyölle. Aika hemmetin postiivista, tai tommosta positiivarihenkistä oikeen. Mut se pessimismi ja marttyyrin risti on kumminkin niin inhottavaa perintöä äiditä, etten mä missää nimessä halua samaa linjaa jatkaa. Et täs liikutaa nyt hyvin ällöpositiivisilla alueilla, mut jos valittava on nii tällä mennää.
Eniten ärsyttää se tyyli ajatella “minä en olis halunnu elää elämääni näin, oisin halunnu sitä ja tätä ja en minä enää voi ja kenen kanssa minä muka matkustelisin, ei tota isäänne voi minnekkään ulkomaille viedä, ei se tajuais mitään. Ei mulla oo ketään kaveria jolla olis varaa lähteä, ainoa kaverikin on eläkkeellä. Elämä on pilalla, aina oon muita ajatellut ennen itteäni, enkä mitään koskaan saanut tai itelleni oikeuttanu, aina yrittänyt lapsille vaa parasta”
Aaaaaargh!! Mikä vittu tota ihmistä vaivaa?? Ihan oikeesti, viiskymppisenä ei oo millään lailla myöhästä laittaa ukko pellolle, tai erota kaikessa ystävyydessä, hankkia kaupungista harrastuksia, kavereita, ja lopettaa se pettyminen ennen kun mitään on edes yritetty. Tai siis on toki, 20 vuotta sitten, se meni perseelleen, ja nyt sitten itse voikin jo kaivaa hautansa ja hypätä kyytiin, vaikka vielä ois parikymmentä vuotta aikaa porskuttaa. Jollei odottamattomia asioita tapahdu.
Mua niin korpee!
and the second day
…she felt guilty. Jeppistä jee. Syyllisyydentunteet omasta käytöksestä silloin teininä jyräs päälle kovasti siinä samalla kieriskellessäni edelleen marttyyrinä itsesäälissä. Kovasti itketti illalla.
Mä oon niin päättänyt etten vaan ole marttyyri, en ole, en ole, en ole kateellinen tai katkera. Sit kuitenkin koitan armollisesti antaa itseni tuntea kaikkia tunteita jotka pyrkivät ilmoille. Koska hemmetin monesti mulla tuntuu sydämessä pisto, kun pikkuveljelle syydetään rahaa ja vapauksia samassa iässä kuin mua leimattiin hulluksi ja inhimillisyys jäi pois suhteesta vanhempiin.
Ohan se nyt perkele kumma ellei noi tuntemukset puske pintaan! Oman mausteensa tähän toki tuo noi mun syyllisyydentunteet, on hemmetin vaikea enää objektiivisesti punnita noita menneitä. Mitä oikeasti tapahtui?
Could’nt help but wonder, maybe I did deserve it? Hemmetti. Mut ihan oikeasti, voiko kukaan teini kantaa sanoistaan ja teoistaan vastuuta samalla lailla kuin aikuinen? Vaikka ne olisi olleet kuinka ilkeitä ja vastoin kaikkea mitä on kotona opetettu? Ja onko aikuisella oikeus purkaa pettymyksensä halveksuntana ja inhona? Kostaa teini-ikäiselle lapselleen kuin vertaiselleen? Ei missään nimessä. Terveen vanhemman ei myöskään tulisi katkeroitua muutamasta rankasta vuodesta noin julmalla tavalla. Ihmisyys ja rakkaus mua kohtaan kuoli äidissä. Enää ei vaan saanutkaan anteeksi. Mun kanssa ei enää keskusteltu.
Tuntuu niin käsittämättömän pahalta. Niin vaikea suhtautua.
tänään mietin
Iloitsen siitä, että olen ymmärtänyt kaksi asiaa. Että vain murrettu leipä on kokonainen leipä. Ja että onnea voi vain jakaa. -Tommy Taberman
Alkuun muutamat äärimmäisen kauniit ja viisaat sanat.
Kattelin aamulla jotain keskusteluohjelmaa Yleltä, jossa haastateltiin psykologia eron läpikäymisen tiimoilta. Oli tosi mielenkiintoista keskustelua, ja aika monella tavalla sovellettavissa näihin munkin kriiseilyihini. Oon kuitenkin lapsi perheestä, jossa vahempien olisi pitänyt erota 20 vuotta sitten, tai äidin mennä terapiaan, tai ainakin jättää välistä tyypilliset eroon liittyvät puolison mollaamiset ja alentamiset. Ja silti tää äiti pysyi suhteessa. Psykologi sanoi jotenkin, että koska erotilanteessa vanhemmuus ei lopu, täytyy muistaa että jos toinen vanhempi jatkuvasti haukkuu tai mollaa toista osapuolta, saattaa lapsi alkaa uskoa olevansa puoliksi huono. Ja joo, tunnistan tän. Vaikka enköhän mä parhaimmillani oo inhonnut molempia viittäkymmentä prosenttia ihan tasapuolisesti, ja edelleen tuntuu vaikeelta olla niistä kahdesta tehty. Tavallaan äidin kylmyyden ja julmuuden takia, tavallaan isän häpeämisen ja kelvottomuuden takia, joka vaikkakin on äidin luomaa. Isä on puhdassydäminen, aito ihminen, vähän raukka, joka on ollut äidin vietävissä ja aikansa yritettyään saada suhteeseen lämpöä ja läheisyyttä, luovuttanut ja hyväksynyt osaamattomuutensa ja kelvottomuutensa, joita äiti aktiivisesti markkinoi koko perheelle. Äiti taas on jotain sellaista, josta ainoa objetiivinen asia mitä voin sanoa on, että hänen mielenterveysongelmiinsa puuttuminen olisi ollut ihan ensiarvoisen tärkeää viimeistään siinä n. 15-20 vuotta sitten. Mutta kun ei. Lapsilleenkin jakamansa ohjenuoran mukaan, mitä turhaan niitä ongelmia vatvomaan kalliisiin terapioihin.
Muistan lapsuudesta muutamia irrallisia kommentteja jotka liittyy äidin kuolemaan ja siihen kuinka me emme välittäisi siitä, ja sitten ihan vaan kuolemaan. Suunnitelmia kuinka “sitten kun hän kuolee, laitetaan hautaan sukset, niillä hän voi hiihdellä, muuta hän ei tarvitse” . Köyhää keittiöpsykologointiahan tää on, ja vieläpä itselleen, mutta onhan se nyt selvä että tommoset kommentit herättää ahdistavia tunteita ja vähintäänkin ahdistavia kysymyksia alle kouluikäisessä lapsessa. Eikä niihin kysymyksiin välttämättä koskaan saa vastausta, ei niitä kysymyksiä välttämättä koskaan edes kysy, alkaa vain pienessä päässään suunnitella mitä sitten oikein tekee kun äiti kuolee. Mulla se oli muutto naapuriin. Suunnittelin monesti pakkaavani repun ja käveleväni naapuriin, ja alkavani vaan elää siellä sitten kun äiti kuolee. En mä tiedä, kuinka merkittäviä tämmöset irralliset lapsuusmuistot on, menee nimittäin niiin pahasti keittiöpsykologian puolelle, mutta kai se on merkittävä tieto että muistan sen todella pelottavana ja ahdistavana asiana edelleen, ja etenkin se kohta missä äidin mukaan kukaan meistä ei välittäisi nostaa palan kurkkuun aina kun sitä muistelen. Voiko sen suurempaa hätää pienellä lapsella olla? Äiti luulee etten mä välitä siitä? Ja miksi äiti ylipäätään puhuu kuolemastaan… vittu että alko taas itkettää.
Se psykologi tv:ssä sanoi myös jotain että “joskus ne itkut on itkettävä”, että sitten täytyy vaan antaa itsensä itkeä kun se itku tulee. Se jäi mulle epäselväksi, että pääseekö kaikista asioista sitten sillä tavalla yli? Se myös suositteli kirjoittamista yms itsetutkiskelua, ja jäin vähän miettimään, että mitähän tapahtuu jos mä hulluna kirjoitan näistä elämäni asioista ja itken, itken, itken, niin kauan kun kyyneliä riittää? Tarvinko mä siihen mitään terapeuttia välikappaleeksi? Pysyykö mulla ajatus kirkkaana, tai miten sen sanois, etten vaan tässä muistellessani ja miettiessäni kompastu itsesyytöksiin tilanteissa, joissa terapeutin olisi tarkoitus saada mut katsomaan asiaa toiselta kantilta? Niin monta vuotta mä kuvittelin kohdanneeni asiat ja hyväksyneeni että ne ovat tapahtuneet mulle, kaikki osapuolet ovat toimineet tilanteissa parhaan tietonsa mukaan, reaktiot ja teot ovat olleet puolin ja toisin oikeita ja vääriä, ja matka tähän lopputulokseen on ollut paikoin erittäinkin tuskallinen. Mutta nyt ollaan tässä, kaikinpuolin väleissä perheen kanssa, valmiina jatkamaan itsenäistä elämää, olenhan nyt aikuinen sun muuta. Ja sit käy näin. Onhan mulla noi salaperäiset ahdistukset ja kuolema-ajatukset kummitelut vuosia, ihan sieltä lapsuudesta teini-iän kautta nykyhetkeen, milloin enemmän, milloin vähemmän. Monesti elämä on tuntunut äärimmäisen tarkoituksettomalta ja motivaation löytäminen mihinkään pitkän tähtäimen suunnitelmien tekoon on ollut lähes mahdotonta, tai ainakin tuskastuttavaa. Tyylillä, että jos missään ei ole mitään järkeä, kaikki voi loppua koska vaan, mitä helvetin järkeä on tehdä mitään muuta, kuin olla mahdollisimman impulsiivinen? Se ainakin eniten tuntuu elämiseltä, ja ainahan kehoitetaan elämään hetkessä? Impulsiivisuus onkin monesti mun kohdalla liittynyt päihteisiin, miehiin, harkitsemattomiin tunteenpurkauksiin. Aina kai sitä on yrittänyt oppia ja onkin oppinut löytämään niitä onnen hippusia elämästä arjen keskeltä, etenkin kun sen pystyy jakamaan maailman parhaimman ihmisen kanssa. Ja kuitenkin, kävi näin. Hmmph.
Mä vähän mietin et kun (jos?) sinne terapiaan meen, niin tulostaisin tästä blogista pikku nivaskan kylkiäisiksi, noin niinkun äänijänteitäni säästääkseni. Ja aikaa. Ja rahaa. Ja onhan se kamalan työlästä koittaa lyhennellen käydä läpi kaikki tapahtuneet ventovieraalle ihmiselle, plus, eipä tuntunut ainakaan tää muuan psykiatrinen sairaanhoitaja edes meikäläistä täysin uskoa, kun jotain näitä mun elämän tragedioita kertasin itku silmässä. Oli varmaan niin huonoa tuuria, että aatteli mun masennuksissani keksineen puolet? TAI JOTAIN. Hänenkin ammattitaitonsa on varmasti paikallaan jossain, mutta mulle se ei oo kyllä työväline eikä mikään, enimmäkseen vituttaa se ainainen lääkkeiden tehoamisen kyttääminen ja se olenko jaksanut ulkoilla. Totta kai mä jaksan ulkoilla, mulla on koira, mä haluan jaksaa ulkoilla, ja kyllä lääkkeet on tehonnut, yleisfiilis on kohentunut huomattavasti, nautin taas asioista joille olin täysin turta vielä n.1,5kk sitten. Se, joka tässä vielä askarruttaa onkin, lakkaako mulla koskaan kummittelemasta ne haamut, jotka lähes päivittäin kirvoittaa multa ne kyyneleet? Oon antanut nyt ahdistavien ajatusten mennä ihan omia reittejään pelkäämättä sitä itkua ja surua, ja mietinkin tässä vaan, että tälläkö se lähtee? Ihan kätevää toki kun vaan hengailee täällä kotona piirrellen, kirjotellen, koiran kanssa touhuillen, niin voi ihan hyvin tirauttaa pikkuitkut ihan missä välissä huvittaa. Lenkillä, voi hyvin mennä metsään, istua hankeen ja vollottaa. Koira painelee muina miehinä eteenpäin. Kai sekin on niin tottunut, et tietää että tämmönen on ihan normaalia emännän käytöstä, ei oo syytä huolestua. Tässä kirjotellessa voi myös näppärästi pillittää, laittaa vaikka vielä vähän surullisempaa musaa taustalle, ja täysille. Suihkuun voi mennä heijailemaan itseään puoleta toiselle ja kylpeä surussaan. Maalatessa voi oikein verevästi kokea terapioivansa itseään, kun vuodattaa muutaman kyyneleen väripaletille. Tälläkö mennään?
Ai niin, tässä vielä asia joka on tuntunut viimeaikoina erityisen paskalta. Mun äiti luki mun päiväkirjoja teininä. Se poimi sieltä alkoholin ja tupkkatuotteiden käytön ja huumeiden kokeilun, reagoi niihin. Se sivuutti täysin sen pahan olon, ahdistuksen, yksinäisyyden, toivottomuuden ja huonommuudentunteen joka niiltä sivuilta oli aivan yhtä selkeästi luettavissa. Miksi näin? Miksi mut demonisoitiin koko perheelle, ihan niinkuin isä oli poljettu maanrakoon turhana ja kiusallisena irvikuvana perheenpäästä. Mä olin hullu, mä olin paha, mulle haluttiin pahoja asioita. Äiti ei halunnut mun veljienkään pitävän musta, tai mun ystävien, saatika niiden vanhempien, mua piti rangaista, eikä niille rangaistuksille ollut loppua. Ne kaksihan suututti kaikkien mun kavereidenkin vanhemmat, huoritellessaan ohimennen myös niitä mun kamalia, hirveitä kavereita. Siinä kun oli semmonen ero, että niiden vanhemmat rakasti lapsiaan, eivät suinkaan inhonneet, vaikka nekin oli teinejä ja teki tyhmyyksiä. Mä en koskaan saanut anteeksi, mun täytyi vain jäädä nielemään yksin se epäoikeudenmukainen kohtelu. Mä en päässyt siitä leimasta.
Viimeinen kouluvuosi yläasteella alkoi synkemmin kun pahinkaan kaamos, musta joulu ja kaikki Kotiteollisuuden biisit soitettuna päällekkäin. Raiskatuksi tuleminen, kokonaisvaltainen lannistuminen ja uskomattoman kovan kuoren kasvattaminen siivittivät mut siihen syksyyn. Yksinäisyys, tunne yksinjäämisestä ja hylätyksitulemisesta, tahto turvata äitiin ja kotiin ja perheeseen, samalla pelko äidin reaktiosta. Vuoteen en kertonutkaan, tiesin musertuvani liian pieniki pirstaleiksi niistä sanoista, jotka pelkäsin kuulevani. Sen vuoden, tuon raiskauksen jälkeen, en tehnyt mitään, en vastustanut vanhempiani, en karkaillut, huutanut, riidellyt, sulkeuduin vain huoneeseeni. Elin yksin synkkyydessäni, villellen ja polttaen tupakkaa ketjussa, kirjoitin tunteitani ulos, piirsin raiskaajastani kuvan, omistin hänelle viillot käsivarressani, viilsin samat haavat auki yhä uudestaan. Käytin pitkähihaista paitaa vuoden. Vanhempani hiljaisesti tiesivät, mutta eivät silloinkaan antaneet anteeksi, eivät ottaneet minua, lastaan, takaisin perheeseen, sen tasavertaiseksi ja arvokkaaksi jäseneksi. Sairainta on, että koin heidän nauttivan siitä tilasta mihin vajosin, siitä elämänhalun katoamisesta, elämästä jossa vain raahauduin aamulla kouluun ja koulun jälkeen menin suoraan nukkumaan. Eivät silloinkaan nähneet minussa rakasta tytärtään, vaan enemminkin nauttivat minun näkemisestäni lannistettuna, ansioni mukaan saaneena. Vuoden ajan.
Vuoden kuluttua koin olevani valmis kertomaan raiskauksesta, tai toivon äidin olevan valmis olemaan taas äiti, valmis päästämään irti pettymyksestään ja kostonhimostaan mua kohtaan. No, pelkoni äidin reaktiosta osoittautuikin aiheelliseksi, enkä koskaan unohda kuinka äiti sanoi arvanneensa jotain sellaista tapahtuneen. Noin vain, kylmän rauhallisesti, tienneensä, mutta jättäneensä reagoimatta. Äitinä. Aivan kuin olisin saanut ansioni mukaan. Toki kysyin tarkennusta, ettei kai äiti uskonut mun ansainneen sitä? Siihen en saanut suoranaista vastausta, vain “ethän sä varmaan olisi halunnut mitään sellaista käyvän, mutta siihen se toiminta väistämättä johti”. Ei kyyneltäkään, ei halausta, ei pienintäkään myötätunnon elettä äidiltä. Minä itkin valtoimenaan kuin pieni lapsi. Sen jälken siitä ei koskaan puhuttu. .
Ilman hyvää ystävää en olisi selvinnyt. Tieto edes yhden minusta pitävän ja jopa välittävän ihmisen olemassaolosta vei tuon vuoden yli. Tieto siitä, että ehkä maailmassa on useampikin samanlainen. Niinkuin olikin.
Mun sydän tuntuu niin vanhalta, tai sielu, tai mikä onkaan se osa, joka kärsii ja kestää ja eheytyy, kun ihminen kokee rankkoja asioita? Mä olen todella ylpeä kyllä, että olen säilyttänyt järkeni ja uskoni ja toivoni, ja taistellut katkeroitumista vastaan, kuten aion taistella vastakin. Kuitenkin haluaisin saada psyykkeeni ehjäksi, sillä jotain tuntuu taistelusta huolimatta menneen rikki. Tämä on muuten se kohta, joillon mua tulee taputtaa päähän, ja kertoa kuinka hyvin mulla nyt on asiat. Ja kyllä, se on hienoa. Mulla on oikein hienot, kehittyneet työkalut tähän itsetutkiskeluun ja muuhun voimaantumiseen, mutta jokin on silti pielessä.
Yksi asia on ainakin varma, mulla ei ole mitään pienintäkään kiirettä takaisin töihin. Elelen rauhassa yhteiskunnan varoilla terapioiden itse itseäni. Tässä voidaan nyt laskea, että kumpi tulee halvemmaksi, tämmönen lyhyehkö työttömyysjakso, joka mahdollistaa mun orientoitumisen kouluttautumaan uudelleen, säilyttämään työkykyni ja synnyttämään muutaman uuden veronmaksajan vielä jopa suhteellisen nuorena ensisynnyttäjänä (joka ilmeisesti on jostain syystä myöskin hyvä juttu yhteiskunnan kannalta?) vai se että lähen tästä ensimmäiseen hanttihommaan roikkumaan löysässä hirressä, odotellen millon jalka lipsahtaa ja napsahtaa jonkunnäkönen psykoosi päälle, ja sit katellaanki sitä kuntoutumista jo ihan uudelta kantilta.
Olis kamala draivi kirjoittaa lisää, mutta lyötäköön tämä postaus nyt pakettiin näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Tämmösiin.
Ja kylläpä tekikin taas hyvää vähän purkaa sydäntä.
Mama i love u
Terapiaan, ihan oikeesti. Tällä hetkellä mun mieli tuntuu joltain perkeleen suolta, missä jokainen harha-askel(ajatus) saattaa upottaa mut iiihan hemmetin syvälle. Ihan ykskaks. Päähän vaan välähtelee flashbackejä tilanteista ja tunteista, kelaan erilaisia tapahtumaketjuja ja itken lohdutonta itkua. Samalla oon ylpeä siitä, mitä kaikkea olen kestänyt. Se kovan kuoren kasvattaminen on vaan valitettavan helppoa, verrattuna tilanteeseen jossa ne itkemättömät itkut vääristää mun koko maailmankuvaa. A.k.a masennus.
Tunnistan kyllä miten menneet on lyöny leimansa mun jokaiseen tekoon ja reaktioon, ja helpottaahan se vähän. Voi itselleen hokea vähän väliä “mä en ole huonompi kun muut, mua ei ole syytä inhota, vihata, halveksua, it’s all in my head. Mä en ole ansainnut pahoja asioita, kipua ja tuskaa, mä olen arvokas ja rakastettava ihminen”. Se on mun mantra. Tai siis olisi sellainen ihannemantra, tällä hetkellä mun hokemat tuntuu enemmän alkavan kysymyksellä miksi. Miks äiti ei uskonut mua? Miksi äiti sitä, äiti tätä. Miksi mut hylättiin sen perheen ulkopuolelle, miksi koen tulleeni hylätyksi, olinko mä ollut niin paha, kamala, huono että ansaitsin sen? Miksi mulle ei koskaan annettu anteeksi? Miksi koin sen niin? Miksi tapahtui jotain peruuttamatonta, miksi mulle jäi vaan ikuinen ikävä äitiä? Miksi mä jäin ilman perhettä, turvaa, hyväksyntää? Miksi mä oon itkenyt niin monet itkut ja itken edelleen?
Syksyllä mä monesti sanoin poikaystävälle että mulla on äitiä ikävä. Itkin ja kysyin miksi mun äiti ei rakasta mua? Roikuin sylissä kuin pieni vauva ja nyyhkytin. Kaikki oli romahtamassa silloin. Ja kaiken romhdettuahan äiti sitten tuli meille, silloin kun en ollut nukkunut päiviin ja halusin vaan pois elämästäni. Silloin äiti halasi mua ja mä me istuttiin sohvalla ja mä kysyin voinko laittaa pään sen syliin. Ja sain, ja sitten vaan itkin ja itkin ja äiti silitti mun päätä. Oltiin siinä. En oikein muista kuinka kauan. Sitten lähdettiin vanhempien luo. Matkalla ja perille päästyämme yritin hirveästi sanoa näitä kaikkia asioita ja puhua niinkuin kaiken ääneen sanominen poistaisi välittömästi sen tuskan. Niin ei tokikaan käynyt, kuten ei äitinikään oikein tuntunut ymmärtävän miksi edes koen näin. “Kyllä teitä kaikkia on kohdeltu ihan samalla tavalla ja annettu anteeksi ja unohdettu kaikki ne teiniajan asiat” Mitä sä tohon vastaat? Okei, no hyvä. Mä nyt kuitenkin koen näin, ja olen kokenut koko nuoruuteni, ja se on nyt johtanut mut tähän jamaan. Mutta eiköhän se tolla nyt lähde. Puff, katosi pois?
Jotenkin äiti tuntui vaivautuneelta mun näkemisestäni niin “normaalina” ja kuitenkin kuulevan mun suusta näitä hänelle mitä käsittämättömimpiä lausuntoja? Tuntui ettei hän voinut käsittää miksen vaan lakkaa antamasta näille oudoille ajatuksilleni valtaa, “kun ne eivät ole totta, ne johtuu tosta sun masennuksesta”. Olisin vaan niin kaivannut sitä turvaa ja syliä ja hyväksyntää ja rakkautta, ja että äiti olisi sanonut ettei mun tarvitse enää jaksaa. Sen sijaan todettiin “sä varmaan toivoisit olevasi vielä se pikku-Liisa, mutta kun ei, sä olet nyt aikuinen. En mä voi sun puolesta noita päätöksiä tehdä, jos mä nyt sanon jotain tai annan jotain ohjeita, niin sä tuut sitten myöhemmin syyttämään että miksi on näin neuvottu”.
Äiti ei vaan osaa itse osoittaa sitä hellyyttä ja rakkautta, ja noita juttuja kuunnellessa tulee sellainen olo, ettei niitä kuulukkaan osoittaa. Ei edes oman tyttären viimeisen avunpyynnön kuullessaan. Ei kai nämä äiti-lapsisuhteet sitten ole voimassa enää nyt “aikuisena”? Koin olevani vain vaivaksi.
Tulin siis tuon viimeisen epätoivoisen avunpyynnön jälkeen kuitenkin vain sysätyksi pois. Varmasti toi hetki oli ainoa jolloin mitenkää pystyin asettamaan itseni alttiiksi uudelle hylkäykselle, mulla ei enää ollut menetettävää. En haluisi edes myöntää sitä, että kaikki päättyi lopulta äidin tuohtumukseen ja kehotuksiin lopettaa itsesäälissä rypeminen. Kysymyksiin miksi pystyn välillä puhumaan normaalisti? Miksi välilä vaikutan ihan normaalilta? Miksi en voi uskoa, että ne masennuslääkkeet auttavat ihan kohta, ja kohta se uni palaa. Kukaan töissä ei tiedä mitään, voin ihan hyvin mennä sinne kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sitten se uni palaa eikä mun tarvitse mennä kalliisin terapioihin vatvomaan näitä asioita. Ja niinhän siinä kävi, että äidin hyväksynnän takia kävin töissä ihmisrauniona viikkojen unettomuuden jatkuessa, ja lääkkeillä kehon avunhuutoja vaimentaen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Mulla on tallessa paperi johon kirjoitin kaikki oireeni kun menin lopulta kolmen viikon pyristelyn jälkeen hakemaa sairaslomaa. Tiesin olevani jo niin sekavassa tilassa, etten saisi mitenkää ilmaistua itseäni selkeästi ilman lunttia. Lapussa lukee seuraavaa:
-keväällä tapahtunut (esimiehen 2 vuotta jatkunut piina huipentui käsittämättömän epäoikeudenmukaiseen finaaliin)
-univaikeudet ja samaan aikaan suuri unentarve (väsymus ennen meneillään olevaa n.3vk unettomuutta)
-rentoutumisvikeudet (rentoutuminen mahdotonta ilman päihteitä, jatkunut kuukausia)
-vatsakivut/ongelmat, ruokahaluttomuus (kuvittelin kärsiväni jatkuvasta vatsaflunssasta oireiden perusteella, vaikeus syödä)
-rintakivut, tykytys (tunne ja pelko sydämen pettämisestä, paheni unettomuuden jatkuessa)
-paniikkikohtaukset (tämän lisäksi päivittäinen tunne paniikin vaiheittaisesta hiipimisestä erilaisiin tilanteisiin, aamulähdöt ja sosiaaliset tilanteet pahimpia)
-itkuisuus päivittäin
-vihaisuus
-toivottomuus
-jännittyneisyys, selkäkivut, päänsäryt (söin särkylääkkeittä päivittäin moneen kertaan)
-kaikki tuntuu turhalta ja päämäärättömältä
-ajatukset auton alle kävelemisestä (ja portaista heittäytymisestä, päästäkseni sairaalaan lepäämään “hyväksyttävämmällä” syyllä. Fyysinen vamma+todiste äidille epätoivoni määrästä)
-ahdistuneisuus
-vaikeus liikkua yksin kotona
-muistivaikeudet/keskittymisvaikeudet (tunsin hidastuneeni ja lamaantuneeni, katseeni oli tyhjä, ja kuulemma pelottavakin, mussa ei enää ollut mitään sisällä)
-en saa nautintoa asioista joista ennen nautin (koira, koiran kanssa harrastaminen jne, ystävien tapaaminen, ihmisten kohtaaminen)
-syyllisyydentuneet poikaystävää ja lemmikkiä kohtaan (tunne etten ansaitse niin ihania asioita, tunne laiminlyömisestä koska olen kykenemätön nauttimaan kummastakaan)
-epäonnistumisen tunne
Semmosta. Suluissa kommentit jotka lisäsin nyt. Mää tarviin terapiaaa! Eiks nii?
Rage
Taas alkoi vituttaa ja isosti, etten käy missään oikeessa terapiassa. Ihan oikeesti, mun mieli kieputtaa vuosien takaisia asioita vähän väliä edelleen sellaista tahtia, et ei siinä ihminen pysty nukkumaan. Ja miks pitäiskään, kun käsittelemättömät asiat puskee pintaan? Silloinhan niitä pitäisi, herranen aika sentään, käsitellä. Siellä vitun terapiassa. Mutta kun “pitäis olla sitä päihdeongelmaa ja itsetuhoisuutta” että täyttäisin kriteerit päästäkseni julkiselle puolelle.
Niitä odotellessa vois sit varmaan muutaman vuoden syödä vaa lääkkeitä, ja oottaa sitä uutta romahdusta? Veikkaan että siinä kolmenkympin kieppeillä viimestään lyö päälle sellanen, ikävä juttu vaan, kun sit saattaa olla siinä pienet lapsetkin jo tiellä, kun äidin pitäis saada raapia itsensä verille ahdistustaan, ja kävellä yöt kämppää ympäri, kun ei enää jaksa pyöriä sängyssä. Viikon kun ottaa sitä rundia, voi olla hieman hankala saada se arki pyöritettyä ilman että tulee lauottua niille lapsille “kuinka kukaan teistä ei välittäisi, jos mä nyt kuolisin” tms minkä itse muistan tuntuneen aika ikävältä oman äidin suusta. NOH, parempi nyt vaan kiltisti popsia lääkeitä ja käydä kuulemassa psykiatriselta sairaanhoitajalta muutaman viikon välein miten “mun ei pidä ajatella niitä” ikäviä asioita jotka laukaisee mulla sen ahdistuksen ja epätoivon. Sounds like a good plan!
Vittu saatana. Ens kerralla kun menen sinne, niin ajattelin ihan piruuttani luetella sille hoitajalle näitä ikäviä asioita mun elämän varrelta, josko vastaus olisi edelleen jotain yhtä helvetin pätevää kuin tuo aivan viiltävän analyyttinen kehoitus olla ajattelematta niitä asioita. Sillä jos jollain ne haavat sielä sielussa paranee! Miksen mä keksinyt tota aiemmin? Ai niin, mähän oon sieltä viisitoistakesäsestä asti justiinsa tota samaa koittanut, mut miten mulla on vähän semmonen fiilis, et se ei mennytkään sit ihan putkeen..? Mä niin aattelin että sehän ois vähän kun mitään kipeitä asioita ei olis koskaan tapahtunutkaan, jos en mä vaan ajattele niitä! Ja aina jos vähänkään meinaan ajatella, ni äkkiä hus pois sellaset, jotain muuta ajateltavaa tilalle. Vähän kun puree hammasta ja hymyilee vaan, niin ei kukaan arvaakkaan miten paljon mua oikeesti sattuu. Ja sit vaan ikuisesti vähän niinkun esitän että mä pärjään, olen reipas, olen täysin vapaa kaikista pienimmistäkään muistoista niistä sydäntä raastavista hylätyksitulemisen tunteista, tuskasta ja epätoivosta. Kokemastani vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta, ollessani vankina entisessä elämässäni, AI NIIN, jota en siis nytkään saisi ollenkaan ajatella.
Ei voisi ihminen katkerammalta kuulostaa? Mut joo, etsin kyllä itselleni hyvän terapeutin yksityiseltä puolelta, maksoi mitä hunajaa tahansa. Kyllä sen jotenkin saa junailtua niin, että ne pennoset löytyy siihen lystiin. Niin helvetin paljon mua meinaan vituttaa tää nykyinen tilanne, kuten ehkä tarkkaavaisimmat teistä jo saattoivatkin arvata.
Mainos